RAHASTA PITÄÄ PUHUA

Olen kirjoittanut monta blogia kuntataloudesta, Espoon rahastoista ja huonosta valvonnasta. Aihe kiinnostaa minua, koska olen ollut lähes koko urani töissä valtiovarainministeriössä. Suorastaan selkäytimestäni tukee kysymys: paljonko maksaa ja kuka maksaa. 

Espoossa(kin) törmää jatkuvasti surkutteluun, että erilaisia etuuksia joudutaan leikkaamaan, koska rahaa ei ole tarpeeksi. Leikkauksia voitaisiin kuitenkin estää, jos huomioidaan rahan – yhteisten verovarojen käyttöä vähän laajemmin.

Selvennän asiaa kahdella esimerkillä:

-              Espoon demarit jättäytyivät budjettisovusta viime syksynä, koska muut ryhmät eivät suostuneet laittamaan 1 miljoonaa euroa lisää   rahaa vanhusten palveluihin. Muiden mielestä rahaa ei ollut. Siis 1 miljoonaa ei löytynyt kaupungin kassasta hyvää tarkoitukseen.

”Joku” sähläsi kaupungin tietokoneiden kanssa ja kaupunki joutui maksamaan kadonneista koneista 3 miljoonaa euroa. Lasku maksettiin silmää räpäyttämättä eikä kukaan etsi syyllisiä. 

Kolme kertaa se määrä, mikä olisi tarvittu vanhusten hoitoon, pantiin täysin tarpeettomasti tietokoneisiin. Hyvällä valvonnalla näin ei olisi tarvinnut tehdä.
 

-             Joidenkin arvioiden mukaan Espoon homekoulut saataisiin kerralla kuntoon, jos käytettävissä olisi 30 – 40 miljoonaa euroa. Rahaa ei näytä löytyvän eikä rahastojen tuottoja jostain minulle täysin käsittämättömästä syystä haluta käyttää.

Samaan aikaan Länsimetrossa pelkkään budjetin ylitykseen laitetaan verorahoja silmää räpäyttämättä 400 miljoonaa euroa. Kukaan ei osaa kunnolla selittää budjetin ylitystä eikä kukaan näytä joutuvan vastuuseen. Jos omistajaohjaus ja valvonta olisi Länsimetrossa ollut kunnossa, ehkä olisimme voineet välttää nämä menot, ainakin osittain.  

Minusta kunnallisessa päätöksenteossa pitää olla kiinnostunut rahasta, ei vaan etujen lisäämisestä tai leikkaamisesta. Rakennus- ja yleensä infrapuolella liikkuvat niin suuret rahat, että niiden tehokkaalla valvonnalla saadaan helposti lisättyä rahaa sote ja koulutuspuolella. Kustannustietoisuus tarkoittaa myös sitä, että ei pitäisi lupailla epärealistisesti kaikkea hyvää ja kaunista, jos ei ole ajatustakaan siitä, miten ne voidaan rahoittaa.