lauantai 1. huhtikuuta 2017

ESPOON KASVAA MYÖS KEHÄ III:N TAKANA



Olen yleensä kirjoittanut blogeja Espoon yleisistä asioista. Espoo on kuitenkin maantieteellisesti laaja alue ja yli puolet pinta-alasta sijoittuu Kehä III:n toiselle puolelle. Tästä huolimatta Espoon kaikki aluekeskukset on sijoitettu sinne toiselle puolelle ja välillä tuntuu siltä, että Kehä III takana olevat alueet on unohdettu kokonaan. Minä asun Nupurissa, Nuuksion kupeessa Kehä III:n takana. Oman alueen kehittäminen on tietysti lähellä sydäntäni ja keskityn tässä blogissa Nuuksio-Nupurin alueeseen.

Nuuksio-Nupurin alueen kehittämisen kannalta kaavoitus on yksi tärkeimpiä asioita. Pyrin ensi vaalikaudella jälleen kaupunginsuunnittelulautakuntaan, koska vain siellä pääsee vaikuttamaan kaavatyöhön ja saa ajantasaista tietoa. Olen ollut kaupunginhallituksessa ja monessa lautakunnassa, myös kaupunkisuunnittelulautakunnan varapuheenjohtajana. Tiedän, että kaupunkisuunnittelu on yksi vaativimmista alueista ja asioihin sisälle pääseminen vie vuosia. Lupaan edelleen kuunnella alueen asukkaita ja jakaa tietoa. 

Kaupunkisuunnittelussa tarvitaan myös oikeudellista osaamista. Sitä minulla on, koska olen kokenut varatuomari ja lainsäädäntöneuvos. Olen ehdolla numerolla 448.

Uusi yleiskaava POK on tärkeä ja ohjaa yleispiirteisesti alueen kehittämistä. Valitusten takia sen vahvistamiseen voi kuitenkin mennä vuosia. Emme voi vaan jäädä odottamaan yleiskaavaa. Meidän on vaikutettava siihen, että yleiskaavaan ei tule vääriä linjauksia, mutta samaan aikaan meidän on saatava asemankaavoja eteenpäin. Ne etenevät vain, jos eivät ole ristiriidassa yleiskaavasuunnitelmien kanssa. 

Nyt täytyy painostaa ja perustella meidän tarpeita. Ensimmäinen vaihe on syksyllä, kun Nupurinkallion kaavan suunnittelu käynnistyy uudelleen. Kaava saadaan nopeasti voimaan vain, jos siitä ei valiteta. Tämän vuoksi kaava on valmisteltava hyvässä yhteistyössä asukkaiden kanssa. ELY valittaa vain kaavoista, joissa on laillisuusvirheitä.

Painopiste kaavoituksessa on lähivuosikymmeninä linjalla Espoon keskus, Lommila ja Nupuri, vuoden 2035 jälkeen myös Brobackan suunta. Kaavoituksen myötä alueelle tulee tuhansia uusia asukkaita. Alueemme valtuutettujen ja asukasyhdistysten tulee valvoa, että kaavojen mukaiset palvelut myös toteutetaan. Tarvitsemme lisää päiväkoteja, kouluja, joukkoliikennettä, mukaan lukien toimivat yhteydet Espoon keskuksen palveluihin.

Histan rakentaminen väijyy kaiken taustalla, suunniteltiinhan sinne 20 000 asukkaan lähiötä. Histan kaava kaatui KHO:ssa vuonna 2012 (KHO 2012:67), koska KHO ei hyväksynyt alueen rakentamista ilman päätöstä junaradan rakentamisesta. Minusta KHO:n kanta on oikea. Tämä vaatimus on sisällytetty myös Uudenmaan 4. vaihemaakuntakaavaehdotukseen: Histan toteuttaminen on kytkettävä uuden raideyhteyden ja aseman sitovaan toteuttamispäätökseen eli siis junaradasta pitää olla valtion sitova päätös. Linja on KHO:n päätöksen mukainen. Koska radan rakentamisesta ei ole tietoa, Hista on yleiskaavassa tavoitteena vasta vuoden 2050 jälkeiseen aikaan.

Epävarmuus Histasta kuitenkin jatkuu. Espoon KH linjasi viime marraskuussa, että Espoo haluaisi kytkeä KHO:n ja vaihemaakuntakaavan vaatimuksen radasta ja asutuksesta vain tiukasti asemanseutuun. Eli kaupunki haluaa edetä Siikajärven ja muiden Histan lähialueiden kaavoituksessa jo ennen Histan asemaseutua. Moni varmaan toivoo asemakaavaa näillä harvaan rakennetuilla alueilla, mutta rakentaminen ilman junayhteyttä tarkoittaa kumipyöräliikenteen voimakasta lisääntymistä, mikä tukkii lopullisesti Turunväylän ja Nupurintien.  

Muistakaa äänestää! Nyt on menossa ennakkoäänestys ja varsinainen vaalipäivä on 9.4.

torstai 30. maaliskuuta 2017

UUDISTAN VAALILUPAUKSENI

Tänään alkaa ennakkoäänestys ja minäkin kertaan omat lupaukseni. Olen nyt ehdolla numerolla 448.


Vuonna 2012 esitin viisi vaalilupausta ja seison edelleen niiden takana. Lupaukset löytyvät perusteluineen blogistani vuodelta 2012.


1. pyöräilyn edistäminen
2. rehellisyys ja avoimuus
3. talous tasapainoon
4. hyvinvointia vanhuksille
5. hyvinvointia työikäisille
6. sokerina pohjalla: hyvinvointia lapsille ja nuorille.



Viidessä vuodessa maailma on muuttunut ja Suomeenkin on tullut ennätysmäärä turvapaikanhakijoita. Minä haluan hyvinvointi kaikille ihmisille (välitän kyllä myös eläimistä) riippumatta siitä, mistä he ovat kotoisin. Ihminen on ihminen ja etenkin lapsista ja nuorista täytyy pitää hyvää huolta. Huolenpito edellyttää kuitenkin, että kunnalla on riittävästi rahaa. Tämän vuoksi on välttämätöntä tuntea talouden koukerot ja huolehtia talouden tasapainosta.


Olen edelleen tiukasti myös rehellisyyden ja avoimuuden takana. Haluan ehdottomasti ja yksiselitteisesti irtisanoutua kaikesta, mikä ei täytä näitä vaatimuksia. Vaikka jäisin yksin, pidän periaatteistani kiinni. Kunnallispolitiikassa tästä jäykkäniskaisuudesta seuraa tietysti se, että asioiden hoito voi olla hankalaa. Toinen vaihtoehto olisi hymistä mukana, kun joku on jotain valmiiksi päättänyt. Jos nämä päätökset eivät täytä peruskriteereitäni: rehellisyyttä ja avoimuutta, minä en ole mukana

perjantai 17. maaliskuuta 2017

PAIKALLISESTA SOPIMISESTA JA LUOTTAMUKSESTA



EK:n puheenjohtajan Veli-Matti Mattilan vaatimukset palkkojen alentamiseksi (paitsi johtajien) ovat herättäneet paljon keskustelua. Samassa yhteydessä Mattila toisti vaatimuksen paikallisesta sopimisesta; työehtosopimusten pitäisi olla niin joustavia, että niiden perusteella voidaan sopia työpaikalla. Liian vähälle huomiolle on jäänyt Mattilan näkemys, että ilman luottamusta ja hyvää keskustelua ei paikallisesta sopimisesta tule mitään.

Paikallinen sopiminen herättää tunteita sekä puolesta että vastaan. Yleensä keskustelu koskee yksityistä sektoria. Koska olen omalla työpaikallani valtiovarainministeriössä pääluottamusmies, avaan tästä näkökulmasta paikallisen sopimisen arkea julkisella sektorilla.

Valtiolla henkilöstön oikeusasemasta säädetään virka- ja työsopimuslaeissa. Nämä, kuten kaikki muutkin lait, valmistelee Suomen hallitus ja niistä päättää eduskunta. Tulkintaongelmat ratkaistaan oikeudessa. Lisäksi työmarkkinoiden keskusjärjestöt (Akava, SAK ja STTK työntekijöiden puolelta ja Valtion työmarkkinalaitos työnantajien puolelta) sopivat palvelussuhteen ehdoista virka- ja työehtosopimuksilla. Tulkintaongelmat ratkaistaan työtuomioistuimessa, jonka päätöksistä ei voi valittaa oikeuteen.

Virkamiehelle palkka on yksi tärkeimpiä neuvoteltavia asioita. Valtiolla keskusjärjestöt ovat sopineet palkkausjärjestelmän yleiset raamit, mutta jokaisessa virastossa on oma palkkausjärjestelmä. Yksittäisen virkamiehen palkkaneuvottelussa osapuolina ovat virkamies ja työantajan edustaja. Ammattiliittoon kuuluvilla virkamiehillä voi olla neuvotteluissa mukana luottamusmies etenkin, jos virkamies ja työnantaja ovat erimielisiä työn vaativuudesta. Palkkausjärjestelmän lisäksi työpaikoilla selvitetään, neuvotellaan ja hoidetaan monia muitakin virkamiehen asemaan liittyviä kysymyksiä. Paikallisella sopimisella on jo nyt vahva asema.

Lakien ja sopimusten viidakko on todella vaikea ja sivuja on satamäärin. Luulen, että aika harva luottamusmies, puhumattakaan tavallisesta virkamiehestä, on niihin perehtynyt. Harva tuntee edes oman virastonsa palkkausjärjestelmää. Sitä vastoin työnantajan edustajat, laaja joukko päätoimisia ammattilaisia, tuntevat kaikki järjestelmän koukerot. Tässä piilee paikallisen sopimisen ongelma.

Minä olen koulutukseltani juristi, joten olen tottunut lukemaan sekä lakeja että sopimuksia. Luottamusmies-urani alussa en tiennyt mitään tästä laajasta kokonaisuudesta. Minulta meni useita vuosia ja jouduin käymään useita luottamusmieskursseja, jotta pääsin siitä perille. Suurin syy on se, että hoidan luottamusmiestehtävää oman työni ohessa. Jos joudun tekemään päivisin paljon luottamusmieshommia, kirjoittelen lakeja iltaisin. Edelleen olen usein alakynnessä työnantajaan nähden. 

Paikallinen sopiminen tarkoittaa juuri tällaista epätasapainoasemaa työntekijän ja työnantajan välillä. Jos keskustason sopimuksia olisi jatkossa yhtä paljon kuin nyt, jokainen työntekijä joutuisi opiskelemaan itsensä edunvalvojaksi. Jos sopimuksia on jatkossa vähemmän tai ne ovat nykyistä joustavampia, työntekijä olisi kuitenkin aivan yksin työnantajan kovaa asiantuntemusta vasten. ”Suosikkien” ei tarvitse tehdä mitään, sillä heistä kyllä huolehditaan. Sama koskee niitä työntekijöitä, joilla on syystä tai toisesta hyvä neuvotteluasema. Muut olisivat omillaan.

Ammattiliittoon kuuluvilla työntekijöillä olisi tietysti jatkossakin tukenaan luottamusmies, joka on keskitetysti voinut hankkia tarvittavan asiantuntemuksen. Luottamusmiehen työmäärä todennäköisesti kasvaisi, jolloin luottamusmiehen pitäisi olla päätoiminen. Valtiolla näin on vain hyvin harvassa paikassa.        

Oma käsitykseni on, että julkisella sektorilla on jo nyt paljon paikallista sopimista. Jos sitä vielä lisätään, vastaavasti vähennetään työmarkkinajärjestöjen valtaa. Sohaisen varmaan ampiaispesään, kun totean, että minusta päätöksenteko yhteiskunnan keskeisistä asioista, esimerkiksi verotuksesta, kuuluu hallituksen päätettäväksi, ei kolmikannassa sovittavaksi. Viisas hallitus tietysti kuuntelee ammattiliittojen asiantuntemusta.

Palaan vielä Mattilan kommenttiin, joka on erittäin tärkeä: Paikalisesta sopimuksesta ei tule mitään ilman luottamusta ja hyvää keskustelua. Kaiken kokemani perusteella sanoisin, että tässä ollaan monella työpaikalla vasta aivan alkumetreillä. Siinä vaiheessa, kun työnantaja ymmärtää tämän tärkeyden, paikallisen sopimisen lisäämiseen on edellytyksiä; kumpikaan osapuoli ei yritä kampittaa tai sumuttaa toista, vaan yhteinen etu nähdään samalla tavalla. Koko juttu pitäisikin nyt kääntää päälaelleen ja lähteä vaatimaan työpaikoilla luottamusta ja hyvää keskustelua – myös julkisella sektorilla. Vasta sitten, kun tämä on kunnossa, voidaan alkaa miettiä paikallisen sopimisen lisäämistä.


sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

RAHASTA PITÄÄ PUHUA



Olen kirjoittanut monta blogia kuntataloudesta, Espoon rahastoista ja huonosta valvonnasta. Aihe kiinnostaa minua, koska olen ollut lähes koko urani töissä valtiovarainministeriössä. Suorastaan selkäytimestäni tukee kysymys: paljonko maksaa ja kuka maksaa. 

Espoossa(kin) törmää jatkuvasti surkutteluun, että erilaisia etuuksia joudutaan leikkaamaan, koska rahaa ei ole tarpeeksi. Leikkauksia voitaisiin kuitenkin estää, jos huomioidaan rahan – yhteisten verovarojen käyttöä vähän laajemmin.

Selvennän asiaa kahdella esimerkillä:

-              Espoon demarit jättäytyivät budjettisovusta viime syksynä, koska muut ryhmät eivät suostuneet laittamaan 1 miljoonaa euroa lisää   rahaa vanhusten palveluihin. Muiden mielestä rahaa ei ollut. Siis 1 miljoonaa ei löytynyt kaupungin kassasta hyvää tarkoitukseen.

”Joku” sähläsi kaupungin tietokoneiden kanssa ja kaupunki joutui maksamaan kadonneista koneista 3 miljoonaa euroa. Lasku maksettiin silmää räpäyttämättä eikä kukaan etsi syyllisiä. 

Kolme kertaa se määrä, mikä olisi tarvittu vanhusten hoitoon, pantiin täysin tarpeettomasti tietokoneisiin. Hyvällä valvonnalla näin ei olisi tarvinnut tehdä.
 
-             Joidenkin arvioiden mukaan Espoon homekoulut saataisiin kerralla kuntoon, jos käytettävissä olisi 30 – 40 miljoonaa euroa. Rahaa ei näytä löytyvän eikä rahastojen tuottoja jostain minulle täysin käsittämättömästä syystä haluta käyttää.

Samaan aikaan Länsimetrossa pelkkään budjetin ylitykseen laitetaan verorahoja silmää räpäyttämättä 400 miljoonaa euroa. Kukaan ei osaa kunnolla selittää budjetin ylitystä eikä kukaan näytä joutuvan vastuuseen. Jos omistajaohjaus ja valvonta olisi Länsimetrossa ollut kunnossa, ehkä olisimme voineet välttää nämä menot, ainakin osittain.  

Minusta kunnallisessa päätöksenteossa pitää olla kiinnostunut rahasta, ei vaan etujen lisäämisestä tai leikkaamisesta. Rakennus- ja yleensä infrapuolella liikkuvat niin suuret rahat, että niiden tehokkaalla valvonnalla saadaan helposti lisättyä rahaa sote ja koulutuspuolella. Kustannustietoisuus tarkoittaa myös sitä, että ei pitäisi lupailla epärealistisesti kaikkea hyvää ja kaunista, jos ei ole ajatustakaan siitä, miten ne voidaan rahoittaa.